perjantai 27. maaliskuuta 2015

Matkalla

Uskon kohtaloon. Tekeekö se minusta tyhmää? En tiedä, enkä välitä.

Uskon kaikella olevan tarkoituksensa. Jokainen sana, jonka kuulen. Katse, jonka kohtaan. Hymy, jonka jaan. Iho, jonka tunnen.

Jokaisen ihmisen, jonka kanssa jaan hetken, oli tarkoitus olla osa elämääni. Jokainen hetki, kun katson peilikuvaani miettien "miksi elämä kohtelee minua näin?", uskon vastoinkäymisen liittyvän johonkin suurempaan. Kaikki johtaa jonnekkin, kaikki tulemme jostakin.

En enää pelkää, jos elämä kohtelee kylmästi ja satuttaa. Aina on tie pois, tie parempaan.

"An arrow can only be shot by pulling it backward. When life is dragging you back with difficulties, it means it's going to launch you into something great.

So just focus, and keep aiming." 


Vaikeina hetkinä luen yhden lempilainauksistani. Nostan leukani ylös ja päätän, että vielä joskus minunkin nuoleni laukaistaan.

Kun uskon, olen jo melkein perillä. Aina elämä ei anna syytä uskoa - silloin minun täytyy itse rakentaa omat syyni. Parasta on, kun joku kaunis päivä tajuaa, ettei olekaan niin eksyksissä, mitä on luullut. Että rakentaa omaa matkaansa täällä syystä. Tämä on matka, jonka aikana meidän täytyy selvittää, miksi meidät lähetettiin matkalle. Uskon sen olevan elämän tarkoitus.

Ja kun nuolesi laukaistaan, se lentää.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Turhauttava valintojen maailma

Suolaista vai makeaa. Vansit vai balleriinat. Ostanko vai enkö osta. Menenkö vai enkö mene.

Jos tililläni on sen verran ylimääräistä, että sitä voi kutsua ylimääräiseksi (mitä tapahtuu erittäin harvoin), minulle suurin virhe on kävellä lempivaatekauppani ohi. Tai sisään asti. Kassalle. Lopulta kävellen ulos muovinen, houkuttelevaksi tai herkullisen väriseksi kuvitettu kassi kädessä. Täynnä vaatteita, jotka "tarvitsin". Toissapäivänä laskin jokaisen paitani pinoittain väriskaalan mukaan ja kauhistuin lukemista. Seuraava tunnekuohu rakastumisen jälkeen on morkkis.

Kohennan oloani ajattelemalla, että itseni ilmaiseminen vaatteideni avulla tekee minut onnelliseksi. Ja eikö onnellisuus ole se elämän kliimaksi, jota kaikki tavoittelevat? Jos hyvin käy, se voi olla yhtäjaksoinen tunnetila. Haluan ylläpitää omaani.

Minua kiehtoo ajatus siitä, että sanomatta sanaakaan vieraalle kulkijalle, voin hänen vaatevalintojensa perusteella arvuutella, mistä hän pitää ja osuisivatko kemiamme yhteen. En välttämättä kanna kotiini kiehtovia, kutsuvia uusia vaatteita materialistisen ihastuksen vuoksi, vaan usein vilpittömästi siksi, että oikeasti haluan tuoda palan persoonastani pukeutumiseeni. Kaikessa kliseisyydessään.

Kävellessäni pitkin vaateliikkeiden sokkeloisia välikköjä oloni on huoleton. Olen kuin keskellä kokonaisuutta, jossa voit olla mitä vain, näyttää miltä vain.Ympärilläni on palasia eri ihmisten mieltymyksistä ja lempiväreistä, materiaaleista. Pukiessani viereisestä rekistä vaatteen, jota en käyttäisi minulle vähäpätöisimmässäkään tilaisuudessa, voin sulkea silmäni ja olla kuin eri ihminen. Päästä toisen reviirille. Mahdollisuuksia on miljoonia - rajattomia.

Joskus maailman tarjoava mahdollisuuksien määrä jopa turhauttaa minua. Kiinnostukseni käyrä kohoaa taivaaseen valonnopeudella, haluan kokeilla kaikkea, olla kaikkea mitä eniten arvostan. On tärkeää pystyä olemaan henkilö, jollaisen itse haluaisit tavata. On tärkeää olla kiehtova. On raivostuttavaa tietää täsmälleen millaista haluaa, muttei kuitenkaan mitä.

Toivon usein, että valitseminen olisi yhtä helppoa, kuin kauniin asukokonaisuuden löytäminen vaateliikkeessä. Pujottaisin tekonahkaiset nilkkurit jalkoihini, vetäisin täydellisesti istuvat mustat pillifarkut ylleni. Paidan kehykseksi - joka näyttää juuri niin hyvältä kuin pitikin - pukisin täydellisen biker -takin. Kokonaisuus on valmis, palat ovat paikoillaan ja lopputulos miellyttää silmää.

Mistään en ole lukenut, että päätösten teon kuuluisi olla hankalaa. Miksi teen siitä hankalaa?

Onko ihmiset ohjelmoitu niin?

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Asiat levällään

Sanotaan, että ihmisiä on kahdenlaisia. Näin se ei ole, ja hyvä niin. Kaikessa samanlaisuudessamme meitä on lähtijöiksi jokaiseen junaan. Jos viivaa on pakko alkaa vetämään kahden ihmisryhmän väliin, tänään vedän sen niiden väliin, jotka sanovat "You don't have to tell me what to do!" ja niiden, jotka pyytävät, "Could somebody please tell me what to do?"

Saan usein erilaisia inspiraatiopuuskia. (Kyllä, tuo sana taitaa oikeasti päästä lähimmäksi kuvaamaan sitä aivojeni tapahtumaa.) Usein minusta tuntuu hyvältä ottaa jokin uusi tavoite ja päämäärä, mitä kohti pyrkiä. Olen useasti huomannut vahingossa päättäväni, että nyt alkaa uusi ajanjakso, jolloin avaan kuulokkeideni johdosta jokaisen solmun, hoidan paremmin hiuksiani, laitan jokaisen paperin mappiin ja järjestän vaatekaappini ja pidän sen siistinä. Panostan enemmin omaan ulkonäkööni, olen kerrankin jossain mielummin 15 minuuttia aiemmin, kuin juoksen bussin perään. Järjestelen laukkuuni jokaisen irtonaisena vaeltavan esineen omaan pieneen pussukkaansa, pidän mukana täytetyn vesipullon, sateenvarjon ja hansikkaat ja menen ajoissa nukkumaan, herään pirteänä. 

Ihailen ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti tietoisia itsestään, omista ajatuksistaan, ja siitä, missä mennään. Jotka pohtivat jo valmiiksi, missä huomenna syödään. Haluaisin oikeasti pystyä olemaan määrätietoisempi, kunnianhimoisempi ja muistaa monelta se juna lähtikään. Kadehdin naisia, jotka kaivavat merkkilaukustaan nahkakantisen kalenterin ja merkitsevät ylös seuraavan palaverin ja jokaisen ruokatauon. Samaan aikaan huomaan itse tuijottavani maisemaa ikkunasta ja miettiväni, miten puut ovat niin vihreitä tai miksi sormissa on kynnet. Miksi sormia on kymmenen. Miksi ne ovat eripituisia? Huomaan tuijottavani sormiani. Kynsilakkani on kulunut. Minne olenkaan kadottanut lempisormukseni. Jäiköhän se kahvilan vessaan?

Jokainen kerta, kun päätän tehdä muutoksen käytökseeni, se tuntuu aluksi loistavalta idealta. On ihanaa tietää pystyvänsä samanlaiseen järjestelmällisyyteen kuin kai tyypillisen 21 -vuotiaan naisenalun kuuluisi luonnostaan pystyä. Sitten katson tietokoneeni kelloa, ja huomaan sen olevan kolmea minuuttia vaille neljä aamuyöllä. Kun katson peiliin, huomaan hiusteni olevan takussa. En pysty näkemään sotkuisten vaatekasojeni alta mattoa, jonka ostin miettimättä hetkenmielijohteesta, koska se näytti netissä hienolta. Tajuan, että elämäntapamuutokseni on kestänyt vuorokauden. Tai kolme tuntia.

Itsessään on vaikea hyväksyä piirteitä, jotka eivät miellytä. En tule koskaan olemaan se tyttö, jolta kysytään miten prosenttilaskut laskettiinkaan. En ole järjestelmällinen yksilö, joita yhteiskunta toivoo ja tarvitsee. Toiset lähtevät puolta tuntia aiemmin ehtiäkseen ajoissa perille, minä kaadan teeni vahingossa lattialle ja kiroilen.

Kello on viittä yli neljä aamuyöllä, ja suunnittelen nukkumaanmenoa. Olen juuri koonnut soittolistaa kappaleista, jotka saavat minut hyvälle tuulelle. Välilehtiini on koottu linkkejä erilaisista skater -hameista. 

Tajuan olevani sinut virheideni ja puutteideni kanssa. En tiedä vielä, mitä hyötyä tällaisesta yksilöstä on käytännössä, mutta tiedän, ettei minun tarvitse sopia muottiin, joka ei ole muotoiseni.

Kuulokkeideni johto tulee aina olemaan solmussa.