Nämä päivät, tutummin nimitettynä huonot naamapäivät, huonot hiuspäivät, rumaläski -päivät, tai ihan vaan, no, huonot päivät, ovat itselleni tuttuja. On liikaa päiviä, jolloin ei vain jaksa, eikä kiinnosta. Mikään ei tunnu hyvältä, vaatteet eivät istu eikä suu hymyile. Jos hymyilee, näytän silti kamalalta.
Voin hyvällä omallatunnolla väittää, eitteivät huonot päiväni johdu siitä, etten koe kelpaavani tämän näköisenä muille. En koe tarvetta miellyttää ketään, eikä se edes johtaisi mihinkään. En arvosta sitä, miksi tekisin niin? Huijatessasi kanssaolijoitasi, huijaat enemmin itseäsi ja loppupelissä keräät ajatuksistasi päälimmäisenä kysymyksen "Kuka oikeastaan olen?" Ajatus jää leijumaan elämän suurien mysteerien kategoriaan, sillä niimpä, et tiedä. Olet rakentanut itsesi toisten mielipiteistä ja arvoista. Asioista, joista luulet muiden pitävän. Totuus on, ettei heitä kiinosta. Ketään ei kiinnosta.
Minulle on tärkeää viihtyä itsessäni ja olla onnellinen omassa kehossani. Olen oppinut, että on okei poiketa sosiaalisen yhteiskunnan asettamista kauneusvaatimuksista. On okei poiketa kaikista vaatimuksista. Niin kauan kun itse on onnellinen. Meistä muuttuu kauniita siinä pisteessä, kun ymmärrämme sen. Jos minulla on huono päivä omassa kehossani, se ei todennäköisesti johdu siitä, että ahdistuisin miettiessäni mitä kaupan kassatyttö ajattelee minusta, vaan siitä, ettei oloni syystä tai toisesta yksinkertaisesti tunnu hyvältä. Ajatus elämästä, jossa joka päivä näen itseni kauniina viehättää minua, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista - kaikki näemme joskus vääristyneen peilikuvan. Haluaisin elää maailmassa, jossa sanalle "ulkonäkökeskeisyys" ei ole keksitty merkitystä.
Haluaisin nähdä itseni henkilön silmin, joka rakastaa minua.
Piirre, jota ihastelen eniten ihmisessä, on aitous. Arvostan aitoutta ja vilpittömyyttä. Anteeksipyytelemätön puhdas aitous, jonka aistii näköetäisyyden päähän. Kun tapaan ihmisen, joka ei yritä sanojen keinoin miellyttää minua, joka on kaikessa täydellisyydessään aito oma itsensä, virheineen ja puutteineenkin, sydämeni jättää lyönnin välistä. Aivoni haluavat muodostaa välittömän yhteyden.
Aitous tekee meistä kauniita. Ei se, mitä näemme, mitä koskemme.
Seuraavana aamuna, kun olo kehossani ei tunnu miellyttävältä, ei, en aijo piristyä vaihtamalla väkisin asennetta ajatellen "täytyy kiirehtiä, koska muut odottavat." Aijon pysähtyä hetkeksi ja miettiä, miksi elän, miksi olen täällä. Surullinen fakta on, että kaikki elämme täällä oikeasti itseämme varten. On eri asia olla itsekeskeinen, kuin rehellinen itselleen ja omalle arvomaailmalleen. Kukaan muu ei voi koskaan täysin tietää miltä minusta tuntuu, kukaan ei näe viikonpäiviä samoissa väreissä, kukaan ei maista lempiruokaani samoin kuin minä. Kun lauseet jäävät pyörimään kehää päässäni, kukaan muu ei voi ikinä tietää, mitä oikeasti olisin halunnut sanoa. Olemme yksin. Niin yksin, että sen toteaminen pelottaa.
Huonot aamut ovat valitettava osa elämää. En voi pakottaa itseäni hyväksymään ulkonäköäni aamuina, jolloin en jaksa kiinnostua aiheesta. Elämääni kuuluvat myös aamut, jolloin tunnun loistavani ja sädehtiväni, luovani kirkasta positiivisuuden kehää ympärilleni. Joten mitä sitten.
Aitous tuntuu kurkottamiselta liian syvälle. Hipaisu, ja pintajännite hajoaa. Sisältö kivikovan haarniskan alta kurkistaa päivänvaloon. Olemme haavoittuvaisempia kuin koskaan. Aitous pelottaa.
Uskon, että pelkäämme eniten vastareaktioita. Mitä jos minusta ei pidetä? Mitä jos saan vastaukseksi arvioivia tuijotuksia, kylmiä naurahduksia, klassisia silmienpyörittelyjä? Vastaukseksi voin todeta, että jos näin käy, ne ihmiset eivät ole arvoisiasi. Oikeasti.
Voin pohtia ulkonäköäni tuntikaupalla. Ostaisinko uudet kengät, ottaisinko käsivarteen uuden tatuoinnin. Voin tutkia itseäni loputtomiin asti, tehdä sitä niin paljon kuin ikinä haluan ja jaksan.
Se on siihen asti okei, kun teen sitä vain ja ainoastaan itseni vuoksi.
