Olen opiskellut nyt reilun kolmen kuukauden ajan ammattikorkeakoulussa - väärällä alalla. Ajauduin opiskelemaan matkailua puolivahingossa, sen seurauksena, että asetin vaihtoehdon kolmanneksi hakutoiveekseni täysin hetken mielijohteesta.
Mistä sitten tiedän olevani väärällä alalla?
Aloitan kertomalla, että en erityisesti pidä opiskelusta. En edes tiedä, mistä tämä vihani koulua kohtaan on alunperin kummunnut. Ajoittain luulen sen kadonneen, mutta pian huomaan, että samoilla raiteilla ollaan taas.
Suurimmat intohimoni elämässä ovat taiteet, oikeastaan monella eri alueellakin. Huomaan usein ajattelevani melkein kaikkea näkemääni ja kokemaani taiteena. Meikkaaminen on taidetta, pukeutuminen on taidetta. Sisustaminen, tatuoinnit, ruuan -ja hiustenlaitto, kirjoittaminen, liikkuminen on taidetta.
Taiteen muodoista suurin intohimoni, itseäni kiehtovin on aina ollut musiikki ja sen rajattomat mahdollisuudet. Musiikin avulla voin tuoda julki samanaikaisesti ajatukseni sanoin ja sävelin, herättäen tonneittain mielikuvia ja tunteita. Voin päättää, mitä haluan sanoa, miten sen sanon ja kenelle haluan sen osoittaa. Voin värittää sen niin monella värillä mielessäni, kun ikinä keksin. Voin luoda kerroksia ja ulottovuuksia, johon harvat taiteenmuodot pystyvät. Musiikki tuo minulle aina jotain uutta - välittämättä siitä, monta kertaa olen saman kappaleen kuunnellut. Musiikin tarinat saavat mielen elämään. Hienointa on sen monimuotoisuus ja kuinka eri tavoin saman asian voi tulkita, kuinka eri mielet muokkaavat yhden tarinasta omansa.
Musiikki on kaunein taiteenmuoto, mitä tiedän.
Sen lisäksi, että musiikki on rakkain harrastukseni, on se myös selviytymiskeinoni ja henkireikäni - se oikeasti on pelastanut minut, ja useaan otteeseen. Saatan olla jotenkin kieroutunut, mutta en koskaan ole halunnut yhdistää minulle rakkainta asiaa, ja minulle epämieluisinta asiaa, koulua, keskenään. Niimpä en koskaan päätynyt opiskelemaan musiikkia, ja huomaan jälkeenpäin sen olleen erittäin huono ratkaisu, sillä se on oikeasti ainoa asia, mikä minua kiinnostaa. Onneksi minun ei ole pakko toimia niin, mutta alanvalinnassa olen törmännyt useisiin seiniin, sillä vain harva asia kiinnostaa minua niin aidosti.
Päädyin siis opiskelemaan matkailua, sillä graafisen suunnittelun linjalle en päässyt sisään. Muistan jo ensimmäisenä kouluviikkona miettineeni, etten tulisi sopimaan tämän koulun asettamaan muottiin, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden - olinhan minä, maailman huonoiten motivoitunut opiskelija, onnistunut taikomaan itseni sisälle ammattikorkeakouluun.
Matkailu kiinnostaa minua kyllä, muttei läheskään niin paljon, että näkisin siitä itselleni ammatin. Aluksi kaikki tuntui tietenkin uudelta ja jännittävältä, oli mielenkiintoista olla pitkästä aikaa koulunpenkillä. Kalenterini oli koko ajan täynnä - joka päivälle oli tehtävää ja viikonloput, joina olisin halunnut nähdä ystäviäni, tukipilareitani, istuin koneen ääressä tekemässä koulutehtäviä. Täysin normaali rutiini tyypilliselle opiskelijalle, mutta itse käsi- ja taideteollisuuden linjan ammattikoulussa käyneenä, tulin täysin erilaisin taustoin, kuin moni muu. Unohtelin asioita ja tavaroitani, nukahtelin puhelin kädessä ja uskoin todella hektisen aikataulun olevan vain osa aloitusviikkoja. Koulun alkaessa elämäni oli matkalaukussa, sillä minulla ei ollut vielä asuntoa. Viikonloppuisin olen kulkenut paikasta toiseen putkikassi olalla ja olen toisinaan ollut niin stressaantunut, että parisuhteenikin on ottanut siitä kolhuja. Pian tajusin, ettei tämä olisi vain väliaikaista, vaan koko lukuvuoteni tulisi kulkemaan samalla kaavalla.
Huomasin, että lähes kaikki arvostamani asiat olivat koulussa hyödyttömiä. Useasti yrittäessäni käyttää luovuuttani, ideani teilattiin yli ja kirjaviisaus voitti - tiedän sen olevan elämää, mutta myönnettäköön, että se turhautti. Tästä huolimatta olen menestynyt hyvin aineissa, saanut kiitettäviä arvosanoja ja se on tuntunut uskomattoman hyvältä, sillä minua on aina pidetty kaikkena muuna, kuin kouluviisaana. Olen siis elävä todiste siitä, että ihminen pystyy mihin vain, jos on motivaatiota.
Suhtautuminen tällaisiin asioihin on todella henkilökohtaista. Kaikki riippuu kaikesta. Mihin on tottunut, mitä odottaa ja kuinka oma persoona toimii stressitilanteissa. Olen tottunut koko elämäni ajan siihen, että saan päivän aikana istahtaa kitaran tai pianon ääreen ja kadota hetkeksi omaan maailmaani. Olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys tällä oikeasti on ollut itselleni ja sille, että pysyn järjissäni. Kuvittelin, että voin säilyttää saman elämäntyylini myös opiskellessani ja jopa antaa sille lisää aikaa - olisihan minulla nyt puolet soluasunnosta käytössäni. En ole ehtinyt. En todellakaan. Eräs ilta purskahdin itkuun, kun huomasin, kuinka kitarani oli valahtanut epävireeseen sen vuoksi, ettei sitä oltu soitettu. En aiemmin edes tiennyt, että niin voi käydä. Yhtenä iltana tartuin kynään ja paperiin ja aloin kirjoittamaan - kouluaiheiset whatsapp -viestit keskeyttivät minut. Olen tottunut kuuntelemaan musiikkia todella kovaäänisesti, laulamaan ja soittamaan kovaäänisesti. En ole voinut tehdä sitä, sillä asun kämppikseni kanssa. Voi olla, että tapani mukaan liioittelen ja saan tässä kaiken hyvän näyttämään pahemmalta, mutta äkkiä minusta alkoi tuntua, kuin kadottaisin itseäni. Osa minusta, jota olin aina pitänyt niin itsestäänselvän tärkeänä, jäi käyttämättä ja lojui pölyisenä huoneen nurkassa. Kun poikaystäväni tuli käymään, pilasin useita iltoja sillä, että kokeilin uusia kappaleita kitaralla ja unohduin tekemään sitä liian pitkäksi aikaa. Tuntui, kuin olisin ollut todella epätasapainossa itseni kanssa.
Huomasin käyttäväni tuhottomasti aikaa elämästäni asiaan, josta en edes pitänyt.
On totta, että elämässä joutuu väistämättä tekemään paljon asioita, joista ei pidä. Mutta entä jos oikeasti elämme täällä vain kerran ja tämä on ainoa mahdollisuutemme. Miksi silloin kuluttaa energiaansa asioihin, joiden saavuttamisestakaan emme pidä?
En tiedä, miksi minut on kirottu tekemään toistuvasti vääriä valintoja elämässäni. En tiedä, tekevätkö kaikki niin, ja kestävätkö ihmiset vain loppuun asti sen reitin, jonka valitsivat? Ei väliä, kuinka paljon se poikkeaa omista unelmistaan.
Aion jättää opiskelun kesken. Mietin tätä jo aiemmin, ja nyt olen vain varmistunut siitä, että se on minulle oikea ratkaisu. Ulospäin tämä näyttää siltä, että en ollut tarpeeksi viisas, enkä sitkeä. Minusta ei ollut ammattikorkeaopiskelijaksi. Väitän, että kyse ei ole siitä. Olen ehkä liian lapsenaivoinen, mutten halua ajatella elämää liian pinnallisesti, niin, että tärkeintä olisi raha ja menestys. Tämä on minun elämäni, tarinani jota rakennan ja uskon, että löydän itselleni vielä sopivamman paikan. Vielä joskus.
En halua huijata itseäni. En halua pakottaa itseäni asian pariin, jonka tekeminen tuntuu pakkopullalta. On rohkeutta osata lopettaa.
Jonakin päivänä tulen löytämään itselleni alan, johon minun ei tarvitse tekaista motivaatiotani. Jonka parissa tulen itkemään useita, useita kyyneliä stressaantuneena. Jonka parissa pohdin miljoonia tunteja, miksi ihmeessä lähdinkään tekemään tätä. Jonka parissa vatsaani vääntää, päätäni särkee ja käteni tärisevät. Jonka parissa haluan vain oksentaa, ja lopettaa. Mutta jonka parissa tiedän sen kaiken olevan lopputuloksen arvoista - ja juuri siksi en lopeta. Tällä kertaa tiedän, ettei niin tule käymään.
Toivon, että jonakin päivänä löydän sen polun, jota pitkin jaksan taivaltaa loppuun asti.
