Pelon kohtaaminen

Luulen, että olen aina ollut todella vanhenemiskammoinen. En koskaan ole pystynyt kuvittelemaan itseäni harmaantuvissa hiuksissa ja ruttuiseen ihoon verhoiltuna - enkä ole edes tahtonut koettaa kuvitella. Väitän pelkääväni vanhenemista.

Kun ylität kahdenkymmenen ikävuoden, vietät ehdottomasti yhtä elämäsi oudointa murrosvaihetta. Saatat tuntea ihmisiä, jotka suunnittelevat kihlausta ja perheenlisäystä, ja ihmisiä, joiden lauantai-ilta kuluu samalla kaavalla, kuin kuusitoista vuotiaanakin. Tässä dilemmassa näen itseni seisovan kahden, tai kahdentoista, tien risteyksessä miettien, minne suuntaan lempikenkäni minut veisivät. Toivoen, että ne voisivat puolestani valita suunnan.

Olen aina kuulunut niihin, jotka rakastavat haaveilua. Toisaalta siitä, miltä tulevaisuuden kotini tulee näyttämään, ja joinain päivinä siitä, mitä minulla joskus oli. Unelmien välissä pyrin elämään hetkessä, ja tekemään päätöksiä käsi sydämelläni.

Muistelen usein miltä tuntui elää, kun suurin ongelmani oli kuinka saisin rahaa kasaan lempibändini keikalle. Kuinka joudun taas lintsaamaan, koska keikka osuu keskelle kouluviikkoa. Kuinka varpaat jäätyivät ja kylmä tuuli kosketteli poskia Helsingin Jäähallin pihalla keikkajonossa. Miltä tuntui nähdä ensimmäistä kertaa netissä tavattu ystävä ja halata häntä - juosta hänen kanssaan eturiviin. Kuinka jännittävää oli taas kerran suorittaa onnistuneesti pummilla istuttu lähijunamatka - ja kuinka eräs kesäiltapäivä ärsyttikään maksaa kahdeksankymmentä euroa sakkoa. Miltä tuntui vetää keuhkot täyteen heliumia kauppakeskuksen kolmannessa kerroksessa ja juosta järjestysmiehiä pakoon. Kun kuvat otettiin digikameralla, eikä kännykällä. Kun oli tärkeää ihastua tavoittamattomiin henkilöihin. Matkia tussilla lempikitaristin tatuointia omaan käsivarteensa ja juosta ylös Tuomionkirkon portaita. Valvoa kesäöitä junan raiteiden vieressä, luullen, ettei nuoruus koskaan lopu. Että tämä on ikuista.

Kaipaan elämääni teini-ikäisenä, ja paljon. Uskon, että teini-ikä jättää suurimpia, kultaisia jälkiä mieliimme. Uskomme, että maailma oli parempi paikka silloin, kun me saimme elää nuoruutemme. Ja niin se olikin - se oli meidän nuoruutemme.

Eilen, sunnuntaiaamuna, istuessani keittiössä, juodessani teetä ja katsoessani minua allergisoivaa, vihertävää koivumerta huomasin miettiväni, kuinka en enää pelkää vanhenemista, niin kuin ennen. Vanheneminen voi olla ihan okei. Saatan edelleen usein muistella kuuntelemalla kymmenen vuotta vanhoja albumeita kaihoisasti, mutten yritä elää, kuten silloin.

Hyvä elämä on hyppyjä tuntemattomaan. Hetkiä kallion reunalla seisten, katsoen alas - tuntien, kuinka vatsaa vääntää. Ei luovuttamista, mutta päästämistä irti. Antaen vastatuulen sivellä kasvoja ja kaatosateen kastella läpimäräksi. Antaen auringon kuivattaa. Elämä on asioiden kohtaamista, joita pelkäämme eniten. Niiden kohtaamista kasvotusten, tuntien uhkaavan hengityksen. Lopulta työntäen tieltä pois, kävellen päättäväisenä kohti seuraavaa.

Haluan uskaltaa kohdata asioita, joita pelkään. Annan mahdollisuuden kasvamiselle - ehkä en vihaa sitä ihan niin paljon, mitä oletin.

Ainakin voin säilyttää mieleni nuorena.

Onnellisuus

Tunteideni skaalassa hallitsevimman tunteen paikkaa täyttää pitkästä aikaa olotila, jota minulla on ollut ikävä - tunne siitä, että kaikki on hallinnassa. Tunne virtaa suurena valtatienä lävitse kaikkien niiden sumuisten tuntemuspilvien, joiden lävitse en vielä hetki sitten nähnyt kengän kärkiäni pidemmälle. Huomaan hymyileväni kaikille, kaikkialla ja kaiken aikaa. Pitelen kädessäni kevyitä ilmapalloja, jotka kulkevat tahdissani pääni yläpuolella. Kauniissa järjestyksessä. Yksikään niistä ei koeta karata, paeta sanomatta hyvästejä. Kaikki tuntuu kauniilta ja ihanalta.

Yksi parhaista asioista elämässä on, kun huomaa keksineensä asioille uuden, toimivan suunnan ja uskaltaa pelottomasti lähteä sitä kohti. Asetan itselleni jatkuvasti tavoitteita ja haasteita, joita kohti kurkotella. Jos en tee niin, tunnen itseni mitättömäksi. 

Olen vasta 21 -vuotias, mutta koen jo tähän ikään mennessä oppineeni paljon elämästä, toisista ihmisistä, ja ennen kaikkea itsestäni. Ei ole pelkkä klisé sanoa: "kohtele toisia, kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan". Lause on oikeasti tärkeä itselleni, ja toivon, etten koskaan unohda sen merkitystä.

Kun joskus koittaa hetki, jolloin katselemme viimeistä kertaa tätä planeetan kantta, emme mieti oliko meillä meikki hyvin ja hiukset nätisti ensitreffeillämme. Emme mieti, kuinka paljon kadehdimme kun ystävämme osti uuden merkkilaukun. Emme mieti ketä vihasimme ja miksi vihasimme.

Pohdimme, saimmeko rakastaa tarpeeksi ja tuntea olevamme rakastettuja. Muistamme, kuinka hän piti kädestä aamuyöllä kun olit liian humalassa kävelemään. Mietimme niitä asioita, jotka saivat perhoset liitämään mahalaukuissamme ja olimmeko tarpeeksi usein lähellä niitä asioita. Olimmeko elossa, vai hengitimmekö vain.

Suljemme silmät, ja hymyilemme.