Luulen, että olen aina ollut todella vanhenemiskammoinen. En koskaan ole pystynyt kuvittelemaan itseäni harmaantuvissa hiuksissa ja ruttuiseen ihoon verhoiltuna - enkä ole edes tahtonut koettaa kuvitella. Väitän pelkääväni vanhenemista.
Kun ylität kahdenkymmenen ikävuoden, vietät ehdottomasti yhtä elämäsi oudointa murrosvaihetta. Saatat tuntea ihmisiä, jotka suunnittelevat kihlausta ja perheenlisäystä, ja ihmisiä, joiden lauantai-ilta kuluu samalla kaavalla, kuin kuusitoista vuotiaanakin. Tässä dilemmassa näen itseni seisovan kahden, tai kahdentoista, tien risteyksessä miettien, minne suuntaan lempikenkäni minut veisivät. Toivoen, että ne voisivat puolestani valita suunnan.
Olen aina kuulunut niihin, jotka rakastavat haaveilua. Toisaalta siitä, miltä tulevaisuuden kotini tulee näyttämään, ja joinain päivinä siitä, mitä minulla joskus oli. Unelmien välissä pyrin elämään hetkessä, ja tekemään päätöksiä käsi sydämelläni.
Muistelen usein miltä tuntui elää, kun suurin ongelmani oli kuinka saisin rahaa kasaan lempibändini keikalle. Kuinka joudun taas lintsaamaan, koska keikka osuu keskelle kouluviikkoa. Kuinka varpaat jäätyivät ja kylmä tuuli kosketteli poskia Helsingin Jäähallin pihalla keikkajonossa. Miltä tuntui nähdä ensimmäistä kertaa netissä tavattu ystävä ja halata häntä - juosta hänen kanssaan eturiviin. Kuinka jännittävää oli taas kerran suorittaa onnistuneesti pummilla istuttu lähijunamatka - ja kuinka eräs kesäiltapäivä ärsyttikään maksaa kahdeksankymmentä euroa sakkoa. Miltä tuntui vetää keuhkot täyteen heliumia kauppakeskuksen kolmannessa kerroksessa ja juosta järjestysmiehiä pakoon. Kun kuvat otettiin digikameralla, eikä kännykällä. Kun oli tärkeää ihastua tavoittamattomiin henkilöihin. Matkia tussilla lempikitaristin tatuointia omaan käsivarteensa ja juosta ylös Tuomionkirkon portaita. Valvoa kesäöitä junan raiteiden vieressä, luullen, ettei nuoruus koskaan lopu. Että tämä on ikuista.
Kaipaan elämääni teini-ikäisenä, ja paljon. Uskon, että teini-ikä jättää suurimpia, kultaisia jälkiä mieliimme. Uskomme, että maailma oli parempi paikka silloin, kun me saimme elää nuoruutemme. Ja niin se olikin - se oli meidän nuoruutemme.
Eilen, sunnuntaiaamuna, istuessani keittiössä, juodessani teetä ja katsoessani minua allergisoivaa, vihertävää koivumerta huomasin miettiväni, kuinka en enää pelkää vanhenemista, niin kuin ennen. Vanheneminen voi olla ihan okei. Saatan edelleen usein muistella kuuntelemalla kymmenen vuotta vanhoja albumeita kaihoisasti, mutten yritä elää, kuten silloin.
Hyvä elämä on hyppyjä tuntemattomaan. Hetkiä kallion reunalla seisten, katsoen alas - tuntien, kuinka vatsaa vääntää. Ei luovuttamista, mutta päästämistä irti. Antaen vastatuulen sivellä kasvoja ja kaatosateen kastella läpimäräksi. Antaen auringon kuivattaa. Elämä on asioiden kohtaamista, joita pelkäämme eniten. Niiden kohtaamista kasvotusten, tuntien uhkaavan hengityksen. Lopulta työntäen tieltä pois, kävellen päättäväisenä kohti seuraavaa.
Haluan uskaltaa kohdata asioita, joita pelkään. Annan mahdollisuuden kasvamiselle - ehkä en vihaa sitä ihan niin paljon, mitä oletin.
Ainakin voin säilyttää mieleni nuorena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti