Astun pihalle pyörätelineen eteen ja vilkaisen kelloani - myöhässä aikataulusta. En löydä pöyräni avaimia. Pyörän satula on läpimärkä. Myös sarvet. Nahkahansikkaani ovat kadonneet. Kun vihdoin löydän avaimet, en saa väännettyä lukkoa auki. Sataa vettä.
Oikeassa pyörän sarvessa roikkuva, vähintään viisi kiloa painava laukkuni heiluttaa pyörää puolelta toiselle. Toppini kaula-aukko valuu alemmas - aina sama ongelma tämän paidan kanssa. Kiedon paksua huiviani sen eteen ja suljen nahkatakkiani tasapainoillessani. Silmääni hankaa jokin, todennäköisesti taas ripsi. Vatsani murahtaa. En ole syönyt.
Kävelen pitkin päivittäistavarakaupan käytäviä. En etsi mitään, en oleta löytäväni mitään. Tutkin silmilläni valikoimaa ja yksittäisiä tuotteita. Huomaan seisovani tiskiharjojen edessä. Jatkan matkaani kuin eksyneenä. Värit vaihtuvat silmissäni. Ihmisten vastaankävelevät kiireiset kasvot, ihan kuin äskeinen olisi luonut säälivän katseen. En muista mitä tulin ostamaan. En löydä ostoslistaani. Oliko minulla edes sellaista? Mikä päivä tänään on?
Kassalla istuva poika näyttää kyllästyneeltä. Kurottaudun ottamaan sytkäriä viereisen kassajonon lävitse. Pienen tytön äiti tuntuu paheksuvan minua katseellaan. Sytkäri on kuvioitu iloisilla sateenkaaren väreillä - ironista.
Istun penkille kaupan tuulikaapin viereen. Hetken päästä huomaan tuijottaneeni seinää. Esitän odottavani puhelin korvalla, että tulevan keskustelun kuvitteellinen osapuoli vastaisi. Ei vastausta.
Kulkiessani ulos pari teini-ikäistä poikaa viheltävät perääni. Yleensä minua olisi joko ärsyttänyt tai huvittanut kyseinen tapa, mutta tänään - jostain käsittömästä syystä - vihellys sai minut hymyilemään ensimmäistä kertaa muutamaan päivään.
Olen aina ollut henkisesti todella ailahtelevainen. Jostain syystä kirjoittaminen on toiminut itselläni parempana parannuskeinona, kuin puhuminen. Kun me puhumme, kaikesta muuttuu yhtäkkiä niin todellista ja haavoittuvaa. Kirjoittaessa voimme purkaa ajatuksiamme sanomatta sanaakaan. Se tuntuu turvalliselta. Vaikkakin pidän mielialaongelmia sairauksina siinä missä usea fyysinenkin sairaus, on niistä puhuminen vieläkin itselleni todella hankalaa. Se ei välttämättä johdu henkilökohtaisuudesta, vaan siitä, etten ehkä ole valmis näkemään mitä reaktioita kertomukseni vastapuolessa herättää - tai minua ei kiinnosta nähdä. Tiedän tapauksia, jotka tottumuksestaan leimaavat mielen ongelmista kärsivän ihmisen hulluksi.
Olen vielä todella puolimatkassa itseni kanssa, mutta askel askeleelta ja minuutti minuutilta kuljen lähemmäs määränpäätäni tuntea kuka oikeasti olen.
Kun aika on oikea, se tapahtuu jos on tapahtuakseen, sillä meillä ei ole kiire.
Menköön siihen niin kauan, kuin se sitä vaatii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti