Hukkuminen pinnan yläpuolella / mietteitä paniikkihäiriöstä

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi… Lasken kiihtyviä sydämeni lyöntejä. Tunnen pulssin kiihtyvän ja kiihtyvän. Tunnen sen sormissani, ohimollani, kaulallani. Tunnen sen rinnassani, ja kuinka se iskeytyy lävitse kehoni. Alas varpaisiin, ylös pitkin selkärankaa. Tuijotan pöydälle asettamaani tarjotinta – ruoka on vasta puolessa välissä ja haluan oksentaa. Puolet selätetty, puolet edessäpäin.

Tahtomattani hengitykseni kiihtyy. Pidän katseeni keskeneräisessä lounaassani, koetan väkisin hidastaa hengitykseni rytmiä. Missä olinkaan? Olenko hereillä? Jos en, voisiko joku herättää minut?

Hengitän raskasta ilmaa. Happi on vettä, joka tulvii sisääni, vaikka pidätin hengitystäni pinnan alla ja yritin olla tukehtumatta. Epäonnistuin. Aallot hakkaavat sisälläni, pitkin kehoni seinämiä. En halua hukkua, en halua tätä vielä.

Viereisessä pöydässä tyttö nauraa ystävänsä vitsille. Kiinnitän katseeni vastakkaiseen seinään. Unohdan miksi olen täällä, miksi minun pitää kuolla juuri täällä? Kahvila on vilkas, ihmiset ovat kiireisiä. Viekää minut pois. Pelastakaa minut.

Nukummeko me, vai kävellemmekö vain silmät suljettuina?

Tasainen värinä valtaa sormeni. Käteni, jalkani. En pysty hallitsemaan kehoani. En pysty hallitsemaan hengitystäni, en sydäntäni. Ne tekevät työtään uskollisesti ilman tahtoani, ilman mielipidettäni. Huomaan tunnon pakenevan raajoistani. Kaikki elävä ottaa ja lähtee minusta, lähtekää sitten, vielä kun ehditte. En tunne jalkojani, ne ovat yhtyneet ympäristööni ja tiedän kadottaneeni itseni. Olen erillinen ja yksin, mutta silti niin kiinni tässä hetkessä. Jumissa, pulassa. Haluan huutaa apua, kertoa kaikille, kuinka minua pelottaa. Kuinka tarvitsen apua.

Voimme sulkea silmämme, muttemme vaipua uneen.

Nipistän sormeni päätä – en tunne mitään. En saa happea, kehoni vaipuu kuolioon. Sydämeni on tulossa rintakehästäni läpi. Miksen voi auttaa sitä? Miksen osaa hengittää ja auttaa kehoani? En halua lähteä vielä.

Huminaa, kohinaa. Alan menettää tajuntani. Hävitän viimeisetkin rippeet ja jäänteet itsestäni. Tämä oli tässä, mutta tänne en kuole.

Nousen pöydästä, kuljen sumussa täyden kahvilan läpi. Tunnen kaatuvani, otan oven karmista kiinni. Rintaani puristaa, olen paineen alla. Lisää vettä päälle, vaikka olen jo pohjassa. Paine nousee kurkkuuni, yritän yskiä sitä ulos. Tulkaa ulos, en jaksa enää!

Juoksen ihmisvilinän läpi, tönäisen vahingossa toista naista. Minulle vastataan vihaisella tuhahduksella ja sanoilla. Pahoittelen, ja jatkan selviytymistäni suossa, joka nielee jalkojani nälkäisenä. Näen paljon värejä, paljon sumua. Juoksen parkkialueen läpi. Riuhtaisen auton oven auki, istun kuskinpenkille.

Aalto vyöryy kehoni läpi, tärisen kuin maratonin juossut. Olenko vielä hengissä? Selviydyinkö, onko se mahdollista? Jäinkö oikeasti henkiin? Sydämeni lyö niin kovaa, etten tunne pulssiani enää. Itken auton rattia vasten. Pääsinkö oikeasti sitä pakoon?

Olen turvassa. Turvassa. Toistaiseksi.