Pari viikkoa sitten sain puhelun, joka muutti käsitystä itsestäni hiukan. Olin saanut jalkaani väliin työhön, josta olin haaveillut useita vuosia. Haastattelun loputtua olin ollut varma, ettei mahdollisuuksia ollut - vaikka tietenkin olin antanut parastani.
Asiat, joissa huomaa onnistuvansa, ovat parasta mitä tiedän. On erittäin vaikeaa koettaa ymmärtää, kuinka muut ihmiset näkevät sinut. Se on vaikeaa silloinkin, kun olet itsetietoinen. Vielä vaikeampaa silloin, kun sinulla ei ole hajuakaan kuka olet ja minne suuntaan nenä osoittaa.
Toiset saavat voimaa haukkumisesta ja lyttäämisestä. Kantavat energiaa työhönsä "susta ei ole tuohon" -kommenteista. Kuulun itse siihen henkilökategoriaan, jotka loistavat hyvästä palautteesta. On uskomatonta huomata, kun joku näkee sinussa kipinän. Välillä pienikin kommentti tai kehu riittää, se voi olla ainutlaatuinen ja ensimmäinen kerta, kun kuulet juuri sen kehun.
Tällä hetkellä uskon, että pystyn mihin vain. Miksen pystyisi? Mikä minusta tekisi huonomman, kuin jostakin toisesta? Tietysti pelkään, kuinka tulen pärjäämään, kuinka lunastan antamani lupaukset. Mutta juuri nyt pelko ei ohjaa minua, vaan unelmani.
Ja mitä niihin ihmisiin tulee, jotka eivät uskoneet sinun pystyvän siihen? Voit vain hymyillä, sillä sinä tiesit totuuden koko sen ajan.
