Elämäni on aina ollut todella vaihderikasta. Viime vuoteni ovat olleet
täynnä menetyksiä, muuttoja, uusia tuttavuuksia, hyvästejä,
jälleennäkemisiä ja taas kerran hyvästejä. Sydänsuruja, tavaroiden
paiskomista, pettymyksiä, tunteiden vuoristorataa ja itsensä kokoamista
taas kerran pystyyn. Puskemista läpi, niin kauan, että näen valon pimeän
tunnelin päästä - ja pelkästään sen valon näkeminen on riittänyt. Tieto
siitä, että se on olemassa.
Tänä vuonna olin kerännyt itseni kaikesta kasaan. Nostellut viikko
kerrallaan hajonneet sirpaleet lattialla, koonnut peilin, jonka itse
mursin sirpaleiksi. Katsonut peilikuvaa, ja todennut, miten kaikki
kääntyikin loppujen lopuksi hyvin. Olin kasannut itseni todella
vaikeasta erosta, rakastin työtäni vaatekaupan visualistina, rakastin
neljännen kerroksen yksiötäni ja elämääni kokonaisuudessaan. Rakastin
itseäni. Kesä oli täynnä suunnitelmia - ulkomaan matkoista, festareista,
akustisen kokoonpanomme live-esiintymisistä, oli niin paljon kaikkea
hyvää tiedossa.
Välillä mietin, että mikä sillä kohtalolla on mua vastaan. Onko sitä sittenkään?
Tuntuu jopa hiukan ironiselta kirjoittaa tästä. Kaikki sortui niin
hyvästä, niin täydellisen surkeaan. Ja niin hetkessä. Vaivalla ja
rakkaudella rantaan kasattu linna sortui hiekan kuivuessa, aallon
pyyhkäistäessä sen alleensa. Yhdessä hemmetin sekunnissa. Olen lukinnut
itseni häkkiin, jonka annettiin valua meren pohjaan. Näen kajastavan
auringon jossain kaukana yläpuolella, näen kuinka sen säteet kimaltavat
pitkin veden pintaa, useita metrejä yläpuolella minusta. Minulla ei ole
avainta häkin oven lukkoon, kellään pinnalla kelluvista uimareistakaan
sitä ei ole. Kuulen kuinka paine humisee korvissani, värit ovat
sekoittuneet pimeyteen. Huudan veden pohjassa ja kukaan ei kuule. En
pääse pakoon itseäni, enkä pysty hukkumaan. Toisaalta taas tunnen
putoavani, jatkuvasti. Pudotus ei pääty, pohja ei tule vastaan. Sydämeni
hakkaa kahtasataa ja tunnen kuolevani tuskaani ja ahdistukseeni.
Pelkään, etten enää muista mitä on painovoima, miltä tuntuu seistä
tukevasti maan pinnalla.
Toisaalta taas en tunne mitään. En pelkoa, en ahdistusta. En iloa, en
surua. Vain loputtoman tyhjyyden ikuisuuden jatkumossa. Jossa jokainen
sekunti tuntuu samalta kuin edellinen, eli ei miltään. Kun tutut
maisemat eivät herätä muistoja. Kun minun pitää muistella, millainen
olin onnellisena, sillä olen kadottanut itseni jo aikoja sitten.
Pelottavinta on, kun en muista sitä.
Pelottavin ajatus on, kun ei tunne pelkoa edes kohdatessaan pahimpia demonejaan.
Kierre pohjalle alkoi sairastamiskierteestä, joka tulikin jäädäkseen.
Sain sen alunperin eräästä lääkevalmisteesta - täysin vahingossa ja
tietämättäni. Olen todella alkanut epäillä tuuriani, miksi aina minä
koen niin paljon ja niin liikaa?
Olen oppinut arvostamaan elämää ja terveyttä taas kerran aivan uudella
tavalla. Me saamme milloin tahansa mahdollisuuden ostaa uuden auton
rikkinäisen tilalle - vaikka velaksi, jos ei muuten. Me voimme milloin
tahansa ajaa pitkät hiuksemme kaljuksi - ne kasvavat aina takaisin
jossain pisteessä. Voimme korjata useita tekemiämme virheitä, voimme
muuttaa pahat sanamme hyviksi. Pyytää anteeksi, ja unohtaa. Menetetty
raha on vain rahaa, romahtanut bisnes ei tapa ketään. Kun punaviinit
leviävät valkoiselle mekolle, kävelemme sisään kauppaan ja ostamme
uuden. Vaihdamme vanhan uuteen. Kaikki on korjattavissa.
Mutta kun terveys kerran menee, sitä ei ehkä koskaan saakkaan takaisin.
Se ei ole pysyvää, se on katoavaista, kuten kaikki täällä, kaikki mitä
näemme ja koemme. Olen saanut kokea sen hyvin surullisen
konkreettisesti.
Kaikki katoaa päivä ja hetki kerrallaan, ainoa mikä pysyy, on se, mitä meillä on sisällämme.
Loppujen lopuksi sitäkään ei ole. Jätämme jälkeemme ruman materian, jolla muokkasimme maailman.
