Asiat levällään

Sanotaan, että ihmisiä on kahdenlaisia. Näin se ei ole, ja hyvä niin. Kaikessa samanlaisuudessamme meitä on lähtijöiksi jokaiseen junaan. Jos viivaa on pakko alkaa vetämään kahden ihmisryhmän väliin, tänään vedän sen niiden väliin, jotka sanovat "You don't have to tell me what to do!" ja niiden, jotka pyytävät, "Could somebody please tell me what to do?"

Saan usein erilaisia inspiraatiopuuskia. (Kyllä, tuo sana taitaa oikeasti päästä lähimmäksi kuvaamaan sitä aivojeni tapahtumaa.) Usein minusta tuntuu hyvältä ottaa jokin uusi tavoite ja päämäärä, mitä kohti pyrkiä. Olen useasti huomannut vahingossa päättäväni, että nyt alkaa uusi ajanjakso, jolloin avaan kuulokkeideni johdosta jokaisen solmun, hoidan paremmin hiuksiani, laitan jokaisen paperin mappiin ja järjestän vaatekaappini ja pidän sen siistinä. Panostan enemmin omaan ulkonäkööni, olen kerrankin jossain mielummin 15 minuuttia aiemmin, kuin juoksen bussin perään. Järjestelen laukkuuni jokaisen irtonaisena vaeltavan esineen omaan pieneen pussukkaansa, pidän mukana täytetyn vesipullon, sateenvarjon ja hansikkaat ja menen ajoissa nukkumaan, herään pirteänä. 

Ihailen ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti tietoisia itsestään, omista ajatuksistaan, ja siitä, missä mennään. Jotka pohtivat jo valmiiksi, missä huomenna syödään. Haluaisin oikeasti pystyä olemaan määrätietoisempi, kunnianhimoisempi ja muistaa monelta se juna lähtikään. Kadehdin naisia, jotka kaivavat merkkilaukustaan nahkakantisen kalenterin ja merkitsevät ylös seuraavan palaverin ja jokaisen ruokatauon. Samaan aikaan huomaan itse tuijottavani maisemaa ikkunasta ja miettiväni, miten puut ovat niin vihreitä tai miksi sormissa on kynnet. Miksi sormia on kymmenen. Miksi ne ovat eripituisia? Huomaan tuijottavani sormiani. Kynsilakkani on kulunut. Minne olenkaan kadottanut lempisormukseni. Jäiköhän se kahvilan vessaan?

Jokainen kerta, kun päätän tehdä muutoksen käytökseeni, se tuntuu aluksi loistavalta idealta. On ihanaa tietää pystyvänsä samanlaiseen järjestelmällisyyteen kuin kai tyypillisen 21 -vuotiaan naisenalun kuuluisi luonnostaan pystyä. Sitten katson tietokoneeni kelloa, ja huomaan sen olevan kolmea minuuttia vaille neljä aamuyöllä. Kun katson peiliin, huomaan hiusteni olevan takussa. En pysty näkemään sotkuisten vaatekasojeni alta mattoa, jonka ostin miettimättä hetkenmielijohteesta, koska se näytti netissä hienolta. Tajuan, että elämäntapamuutokseni on kestänyt vuorokauden. Tai kolme tuntia.

Itsessään on vaikea hyväksyä piirteitä, jotka eivät miellytä. En tule koskaan olemaan se tyttö, jolta kysytään miten prosenttilaskut laskettiinkaan. En ole järjestelmällinen yksilö, joita yhteiskunta toivoo ja tarvitsee. Toiset lähtevät puolta tuntia aiemmin ehtiäkseen ajoissa perille, minä kaadan teeni vahingossa lattialle ja kiroilen.

Kello on viittä yli neljä aamuyöllä, ja suunnittelen nukkumaanmenoa. Olen juuri koonnut soittolistaa kappaleista, jotka saavat minut hyvälle tuulelle. Välilehtiini on koottu linkkejä erilaisista skater -hameista. 

Tajuan olevani sinut virheideni ja puutteideni kanssa. En tiedä vielä, mitä hyötyä tällaisesta yksilöstä on käytännössä, mutta tiedän, ettei minun tarvitse sopia muottiin, joka ei ole muotoiseni.

Kuulokkeideni johto tulee aina olemaan solmussa.