Vääriä valintoja

Kirjoitan yleensä asioista epäsuorasti ja ehkä hieman vaikealukuisestikin - niin, ettei lukija aina pysty päättelemään, mistä tekstissäni oikein puhutaan. Pidän mahdollisuudesta, jonka avulla lukija saa muodostaa tekstistä itselleen sopivan, omakohtaisemman tarinan. Joskus on kuitenkin parempi avautua ajatuksistaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Elän tällä hetkellä juuri sellaista aikaa.

Olen opiskellut nyt reilun kolmen kuukauden ajan ammattikorkeakoulussa - väärällä alalla. Ajauduin opiskelemaan matkailua puolivahingossa, sen seurauksena, että asetin vaihtoehdon kolmanneksi hakutoiveekseni täysin hetken mielijohteesta.

Mistä sitten tiedän olevani väärällä alalla?

Aloitan kertomalla, että en erityisesti pidä opiskelusta. En edes tiedä, mistä tämä vihani koulua kohtaan on alunperin kummunnut. Ajoittain luulen sen kadonneen, mutta pian huomaan, että samoilla raiteilla ollaan taas.

Suurimmat intohimoni elämässä ovat taiteet, oikeastaan monella eri alueellakin. Huomaan usein ajattelevani melkein kaikkea näkemääni ja kokemaani taiteena. Meikkaaminen on taidetta, pukeutuminen on taidetta. Sisustaminen, tatuoinnit, ruuan -ja hiustenlaitto, kirjoittaminen, liikkuminen on taidetta.

Taiteen muodoista suurin intohimoni, itseäni kiehtovin on aina ollut musiikki ja sen rajattomat mahdollisuudet. Musiikin avulla voin tuoda julki samanaikaisesti ajatukseni sanoin ja sävelin, herättäen tonneittain mielikuvia ja tunteita. Voin päättää, mitä haluan sanoa, miten sen sanon ja kenelle haluan sen osoittaa. Voin värittää sen niin monella värillä mielessäni, kun ikinä keksin. Voin luoda kerroksia ja ulottovuuksia, johon harvat taiteenmuodot pystyvät. Musiikki tuo minulle aina jotain uutta - välittämättä siitä, monta kertaa olen saman kappaleen kuunnellut. Musiikin tarinat saavat mielen elämään. Hienointa on sen monimuotoisuus ja kuinka eri tavoin saman asian voi tulkita, kuinka eri mielet muokkaavat yhden tarinasta omansa.

Musiikki on kaunein taiteenmuoto, mitä tiedän.

Sen lisäksi, että musiikki on rakkain harrastukseni, on se myös selviytymiskeinoni ja henkireikäni - se oikeasti on pelastanut minut, ja useaan otteeseen. Saatan olla jotenkin kieroutunut, mutta en koskaan ole halunnut yhdistää minulle rakkainta asiaa, ja minulle epämieluisinta asiaa, koulua, keskenään. Niimpä en koskaan päätynyt opiskelemaan musiikkia, ja huomaan jälkeenpäin sen olleen erittäin huono ratkaisu, sillä se on oikeasti ainoa asia, mikä minua kiinnostaa. Onneksi minun ei ole pakko toimia niin, mutta alanvalinnassa olen törmännyt useisiin seiniin, sillä vain harva asia kiinnostaa minua niin aidosti.

Päädyin siis opiskelemaan matkailua, sillä graafisen suunnittelun linjalle en päässyt sisään. Muistan jo ensimmäisenä kouluviikkona miettineeni, etten tulisi sopimaan tämän koulun asettamaan muottiin, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden - olinhan minä, maailman huonoiten motivoitunut opiskelija, onnistunut taikomaan itseni sisälle ammattikorkeakouluun.

Matkailu kiinnostaa minua kyllä, muttei läheskään niin paljon, että näkisin siitä itselleni ammatin. Aluksi kaikki tuntui tietenkin uudelta ja jännittävältä, oli mielenkiintoista olla pitkästä aikaa koulunpenkillä. Kalenterini oli koko ajan täynnä - joka päivälle oli tehtävää ja viikonloput, joina olisin halunnut nähdä ystäviäni, tukipilareitani, istuin koneen ääressä tekemässä koulutehtäviä. Täysin normaali rutiini tyypilliselle opiskelijalle, mutta itse käsi- ja taideteollisuuden linjan ammattikoulussa käyneenä, tulin täysin erilaisin taustoin, kuin moni muu. Unohtelin asioita ja tavaroitani, nukahtelin puhelin kädessä ja uskoin todella hektisen aikataulun olevan vain osa aloitusviikkoja. Koulun alkaessa elämäni oli matkalaukussa, sillä minulla ei ollut vielä asuntoa. Viikonloppuisin olen kulkenut paikasta toiseen putkikassi olalla ja olen toisinaan ollut niin stressaantunut, että parisuhteenikin on ottanut siitä kolhuja. Pian tajusin, ettei tämä olisi vain väliaikaista, vaan koko lukuvuoteni tulisi kulkemaan samalla kaavalla.

Huomasin, että lähes kaikki arvostamani asiat olivat koulussa hyödyttömiä. Useasti yrittäessäni käyttää luovuuttani, ideani teilattiin yli ja kirjaviisaus voitti - tiedän sen olevan elämää, mutta myönnettäköön, että se turhautti. Tästä huolimatta olen menestynyt hyvin aineissa, saanut kiitettäviä arvosanoja ja se on tuntunut uskomattoman hyvältä, sillä minua on aina pidetty kaikkena muuna, kuin kouluviisaana. Olen siis elävä todiste siitä, että ihminen pystyy mihin vain, jos on motivaatiota.

Suhtautuminen tällaisiin asioihin on todella henkilökohtaista. Kaikki riippuu kaikesta. Mihin on tottunut, mitä odottaa ja kuinka oma persoona toimii stressitilanteissa. Olen tottunut koko elämäni ajan siihen, että saan päivän aikana istahtaa kitaran tai pianon ääreen ja kadota hetkeksi omaan maailmaani. Olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys tällä oikeasti on ollut itselleni ja sille, että pysyn järjissäni. Kuvittelin, että voin säilyttää saman elämäntyylini myös opiskellessani ja jopa antaa sille lisää aikaa - olisihan minulla nyt puolet soluasunnosta käytössäni. En ole ehtinyt. En todellakaan. Eräs ilta purskahdin itkuun, kun huomasin, kuinka kitarani oli valahtanut epävireeseen sen vuoksi, ettei sitä oltu soitettu. En aiemmin edes tiennyt, että niin voi käydä. Yhtenä iltana tartuin kynään ja paperiin ja aloin kirjoittamaan - kouluaiheiset whatsapp -viestit keskeyttivät minut. Olen tottunut kuuntelemaan musiikkia todella kovaäänisesti, laulamaan ja soittamaan kovaäänisesti. En ole voinut tehdä sitä, sillä asun kämppikseni kanssa. Voi olla, että tapani mukaan liioittelen ja saan tässä kaiken hyvän näyttämään pahemmalta, mutta äkkiä minusta alkoi tuntua, kuin kadottaisin itseäni. Osa minusta, jota olin aina pitänyt niin itsestäänselvän tärkeänä, jäi käyttämättä ja lojui pölyisenä huoneen nurkassa. Kun poikaystäväni tuli käymään, pilasin useita iltoja sillä, että kokeilin uusia kappaleita kitaralla ja unohduin tekemään sitä liian pitkäksi aikaa. Tuntui, kuin olisin ollut todella epätasapainossa itseni kanssa.

Huomasin käyttäväni tuhottomasti aikaa elämästäni asiaan, josta en edes pitänyt.

On totta, että elämässä joutuu väistämättä tekemään paljon asioita, joista ei pidä. Mutta entä jos oikeasti elämme täällä vain kerran ja tämä on ainoa mahdollisuutemme. Miksi silloin kuluttaa energiaansa asioihin, joiden saavuttamisestakaan emme pidä?

En tiedä, miksi minut on kirottu tekemään toistuvasti vääriä valintoja elämässäni. En tiedä, tekevätkö kaikki niin, ja kestävätkö ihmiset vain loppuun asti sen reitin, jonka valitsivat? Ei väliä, kuinka paljon se poikkeaa omista unelmistaan.

Aion jättää opiskelun kesken. Mietin tätä jo aiemmin, ja nyt olen vain varmistunut siitä, että se on minulle oikea ratkaisu. Ulospäin tämä näyttää siltä, että en ollut tarpeeksi viisas, enkä sitkeä. Minusta ei ollut ammattikorkeaopiskelijaksi. Väitän, että kyse ei ole siitä. Olen ehkä liian lapsenaivoinen, mutten halua ajatella elämää liian pinnallisesti, niin, että tärkeintä olisi raha ja menestys. Tämä on minun elämäni, tarinani jota rakennan ja uskon, että löydän itselleni vielä sopivamman paikan. Vielä joskus.

En halua huijata itseäni. En halua pakottaa itseäni asian pariin, jonka tekeminen tuntuu pakkopullalta. On rohkeutta osata lopettaa.

Jonakin päivänä tulen löytämään itselleni alan, johon minun ei tarvitse tekaista motivaatiotani. Jonka parissa tulen itkemään useita, useita kyyneliä stressaantuneena. Jonka parissa pohdin miljoonia tunteja, miksi ihmeessä lähdinkään tekemään tätä. Jonka parissa vatsaani vääntää, päätäni särkee ja käteni tärisevät. Jonka parissa haluan vain oksentaa, ja lopettaa. Mutta jonka parissa tiedän sen kaiken olevan lopputuloksen arvoista - ja juuri siksi en lopeta. Tällä kertaa tiedän, ettei niin tule käymään.

Toivon, että jonakin päivänä löydän sen polun, jota pitkin jaksan taivaltaa loppuun asti.  

Hukkuminen pinnan yläpuolella / mietteitä paniikkihäiriöstä

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi… Lasken kiihtyviä sydämeni lyöntejä. Tunnen pulssin kiihtyvän ja kiihtyvän. Tunnen sen sormissani, ohimollani, kaulallani. Tunnen sen rinnassani, ja kuinka se iskeytyy lävitse kehoni. Alas varpaisiin, ylös pitkin selkärankaa. Tuijotan pöydälle asettamaani tarjotinta – ruoka on vasta puolessa välissä ja haluan oksentaa. Puolet selätetty, puolet edessäpäin.

Tahtomattani hengitykseni kiihtyy. Pidän katseeni keskeneräisessä lounaassani, koetan väkisin hidastaa hengitykseni rytmiä. Missä olinkaan? Olenko hereillä? Jos en, voisiko joku herättää minut?

Hengitän raskasta ilmaa. Happi on vettä, joka tulvii sisääni, vaikka pidätin hengitystäni pinnan alla ja yritin olla tukehtumatta. Epäonnistuin. Aallot hakkaavat sisälläni, pitkin kehoni seinämiä. En halua hukkua, en halua tätä vielä.

Viereisessä pöydässä tyttö nauraa ystävänsä vitsille. Kiinnitän katseeni vastakkaiseen seinään. Unohdan miksi olen täällä, miksi minun pitää kuolla juuri täällä? Kahvila on vilkas, ihmiset ovat kiireisiä. Viekää minut pois. Pelastakaa minut.

Nukummeko me, vai kävellemmekö vain silmät suljettuina?

Tasainen värinä valtaa sormeni. Käteni, jalkani. En pysty hallitsemaan kehoani. En pysty hallitsemaan hengitystäni, en sydäntäni. Ne tekevät työtään uskollisesti ilman tahtoani, ilman mielipidettäni. Huomaan tunnon pakenevan raajoistani. Kaikki elävä ottaa ja lähtee minusta, lähtekää sitten, vielä kun ehditte. En tunne jalkojani, ne ovat yhtyneet ympäristööni ja tiedän kadottaneeni itseni. Olen erillinen ja yksin, mutta silti niin kiinni tässä hetkessä. Jumissa, pulassa. Haluan huutaa apua, kertoa kaikille, kuinka minua pelottaa. Kuinka tarvitsen apua.

Voimme sulkea silmämme, muttemme vaipua uneen.

Nipistän sormeni päätä – en tunne mitään. En saa happea, kehoni vaipuu kuolioon. Sydämeni on tulossa rintakehästäni läpi. Miksen voi auttaa sitä? Miksen osaa hengittää ja auttaa kehoani? En halua lähteä vielä.

Huminaa, kohinaa. Alan menettää tajuntani. Hävitän viimeisetkin rippeet ja jäänteet itsestäni. Tämä oli tässä, mutta tänne en kuole.

Nousen pöydästä, kuljen sumussa täyden kahvilan läpi. Tunnen kaatuvani, otan oven karmista kiinni. Rintaani puristaa, olen paineen alla. Lisää vettä päälle, vaikka olen jo pohjassa. Paine nousee kurkkuuni, yritän yskiä sitä ulos. Tulkaa ulos, en jaksa enää!

Juoksen ihmisvilinän läpi, tönäisen vahingossa toista naista. Minulle vastataan vihaisella tuhahduksella ja sanoilla. Pahoittelen, ja jatkan selviytymistäni suossa, joka nielee jalkojani nälkäisenä. Näen paljon värejä, paljon sumua. Juoksen parkkialueen läpi. Riuhtaisen auton oven auki, istun kuskinpenkille.

Aalto vyöryy kehoni läpi, tärisen kuin maratonin juossut. Olenko vielä hengissä? Selviydyinkö, onko se mahdollista? Jäinkö oikeasti henkiin? Sydämeni lyö niin kovaa, etten tunne pulssiani enää. Itken auton rattia vasten. Pääsinkö oikeasti sitä pakoon?

Olen turvassa. Turvassa. Toistaiseksi.

Odotus

Askellan rappukäytävän portaita alaspäin. Avaimet putoavat kädestäni rappusten välistä ja kilahtavat kaikuvalle kivilattialle. 

Astun pihalle pyörätelineen eteen ja vilkaisen kelloani - myöhässä aikataulusta. En löydä pöyräni avaimia. Pyörän satula on läpimärkä. Myös sarvet. Nahkahansikkaani ovat kadonneet. Kun vihdoin löydän avaimet, en saa väännettyä lukkoa auki. Sataa vettä. 

Oikeassa pyörän sarvessa roikkuva, vähintään viisi kiloa painava laukkuni heiluttaa pyörää puolelta toiselle. Toppini kaula-aukko valuu alemmas - aina sama ongelma tämän paidan kanssa. Kiedon paksua huiviani sen eteen ja suljen nahkatakkiani tasapainoillessani. Silmääni hankaa jokin, todennäköisesti taas ripsi. Vatsani murahtaa. En ole syönyt. 

Kävelen pitkin päivittäistavarakaupan käytäviä. En etsi mitään, en oleta löytäväni mitään. Tutkin silmilläni valikoimaa ja yksittäisiä tuotteita. Huomaan seisovani tiskiharjojen edessä. Jatkan matkaani kuin eksyneenä. Värit vaihtuvat silmissäni. Ihmisten vastaankävelevät kiireiset kasvot, ihan kuin äskeinen olisi luonut säälivän katseen. En muista mitä tulin ostamaan. En löydä ostoslistaani. Oliko minulla edes sellaista? Mikä päivä tänään on?

Kassalla istuva poika näyttää kyllästyneeltä. Kurottaudun ottamaan sytkäriä viereisen kassajonon lävitse. Pienen tytön äiti tuntuu paheksuvan minua katseellaan. Sytkäri on kuvioitu iloisilla sateenkaaren väreillä - ironista.

Istun penkille kaupan tuulikaapin viereen. Hetken päästä huomaan tuijottaneeni seinää. Esitän odottavani puhelin korvalla, että tulevan keskustelun kuvitteellinen osapuoli vastaisi. Ei vastausta.

Kulkiessani ulos pari teini-ikäistä poikaa viheltävät perääni. Yleensä minua olisi joko ärsyttänyt tai huvittanut kyseinen tapa, mutta tänään - jostain käsittömästä syystä - vihellys sai minut hymyilemään ensimmäistä kertaa muutamaan päivään. 

Olen aina ollut henkisesti todella ailahtelevainen. Jostain syystä kirjoittaminen on toiminut itselläni parempana parannuskeinona, kuin puhuminen. Kun me puhumme, kaikesta muuttuu yhtäkkiä niin todellista ja haavoittuvaa. Kirjoittaessa voimme purkaa ajatuksiamme sanomatta sanaakaan. Se tuntuu turvalliselta. Vaikkakin pidän mielialaongelmia sairauksina siinä missä usea fyysinenkin sairaus, on niistä puhuminen vieläkin itselleni todella hankalaa. Se ei välttämättä johdu henkilökohtaisuudesta, vaan siitä, etten ehkä ole valmis näkemään mitä reaktioita kertomukseni vastapuolessa herättää - tai minua ei kiinnosta nähdä. Tiedän tapauksia, jotka tottumuksestaan leimaavat mielen ongelmista kärsivän ihmisen hulluksi. 

Olen vielä todella puolimatkassa itseni kanssa, mutta askel askeleelta ja minuutti minuutilta kuljen lähemmäs määränpäätäni tuntea kuka oikeasti olen.

Kun aika on oikea, se tapahtuu jos on tapahtuakseen, sillä meillä ei ole kiire. 

Menköön siihen niin kauan, kuin se sitä vaatii. 

Pelon kohtaaminen

Luulen, että olen aina ollut todella vanhenemiskammoinen. En koskaan ole pystynyt kuvittelemaan itseäni harmaantuvissa hiuksissa ja ruttuiseen ihoon verhoiltuna - enkä ole edes tahtonut koettaa kuvitella. Väitän pelkääväni vanhenemista.

Kun ylität kahdenkymmenen ikävuoden, vietät ehdottomasti yhtä elämäsi oudointa murrosvaihetta. Saatat tuntea ihmisiä, jotka suunnittelevat kihlausta ja perheenlisäystä, ja ihmisiä, joiden lauantai-ilta kuluu samalla kaavalla, kuin kuusitoista vuotiaanakin. Tässä dilemmassa näen itseni seisovan kahden, tai kahdentoista, tien risteyksessä miettien, minne suuntaan lempikenkäni minut veisivät. Toivoen, että ne voisivat puolestani valita suunnan.

Olen aina kuulunut niihin, jotka rakastavat haaveilua. Toisaalta siitä, miltä tulevaisuuden kotini tulee näyttämään, ja joinain päivinä siitä, mitä minulla joskus oli. Unelmien välissä pyrin elämään hetkessä, ja tekemään päätöksiä käsi sydämelläni.

Muistelen usein miltä tuntui elää, kun suurin ongelmani oli kuinka saisin rahaa kasaan lempibändini keikalle. Kuinka joudun taas lintsaamaan, koska keikka osuu keskelle kouluviikkoa. Kuinka varpaat jäätyivät ja kylmä tuuli kosketteli poskia Helsingin Jäähallin pihalla keikkajonossa. Miltä tuntui nähdä ensimmäistä kertaa netissä tavattu ystävä ja halata häntä - juosta hänen kanssaan eturiviin. Kuinka jännittävää oli taas kerran suorittaa onnistuneesti pummilla istuttu lähijunamatka - ja kuinka eräs kesäiltapäivä ärsyttikään maksaa kahdeksankymmentä euroa sakkoa. Miltä tuntui vetää keuhkot täyteen heliumia kauppakeskuksen kolmannessa kerroksessa ja juosta järjestysmiehiä pakoon. Kun kuvat otettiin digikameralla, eikä kännykällä. Kun oli tärkeää ihastua tavoittamattomiin henkilöihin. Matkia tussilla lempikitaristin tatuointia omaan käsivarteensa ja juosta ylös Tuomionkirkon portaita. Valvoa kesäöitä junan raiteiden vieressä, luullen, ettei nuoruus koskaan lopu. Että tämä on ikuista.

Kaipaan elämääni teini-ikäisenä, ja paljon. Uskon, että teini-ikä jättää suurimpia, kultaisia jälkiä mieliimme. Uskomme, että maailma oli parempi paikka silloin, kun me saimme elää nuoruutemme. Ja niin se olikin - se oli meidän nuoruutemme.

Eilen, sunnuntaiaamuna, istuessani keittiössä, juodessani teetä ja katsoessani minua allergisoivaa, vihertävää koivumerta huomasin miettiväni, kuinka en enää pelkää vanhenemista, niin kuin ennen. Vanheneminen voi olla ihan okei. Saatan edelleen usein muistella kuuntelemalla kymmenen vuotta vanhoja albumeita kaihoisasti, mutten yritä elää, kuten silloin.

Hyvä elämä on hyppyjä tuntemattomaan. Hetkiä kallion reunalla seisten, katsoen alas - tuntien, kuinka vatsaa vääntää. Ei luovuttamista, mutta päästämistä irti. Antaen vastatuulen sivellä kasvoja ja kaatosateen kastella läpimäräksi. Antaen auringon kuivattaa. Elämä on asioiden kohtaamista, joita pelkäämme eniten. Niiden kohtaamista kasvotusten, tuntien uhkaavan hengityksen. Lopulta työntäen tieltä pois, kävellen päättäväisenä kohti seuraavaa.

Haluan uskaltaa kohdata asioita, joita pelkään. Annan mahdollisuuden kasvamiselle - ehkä en vihaa sitä ihan niin paljon, mitä oletin.

Ainakin voin säilyttää mieleni nuorena.

Onnellisuus

Tunteideni skaalassa hallitsevimman tunteen paikkaa täyttää pitkästä aikaa olotila, jota minulla on ollut ikävä - tunne siitä, että kaikki on hallinnassa. Tunne virtaa suurena valtatienä lävitse kaikkien niiden sumuisten tuntemuspilvien, joiden lävitse en vielä hetki sitten nähnyt kengän kärkiäni pidemmälle. Huomaan hymyileväni kaikille, kaikkialla ja kaiken aikaa. Pitelen kädessäni kevyitä ilmapalloja, jotka kulkevat tahdissani pääni yläpuolella. Kauniissa järjestyksessä. Yksikään niistä ei koeta karata, paeta sanomatta hyvästejä. Kaikki tuntuu kauniilta ja ihanalta.

Yksi parhaista asioista elämässä on, kun huomaa keksineensä asioille uuden, toimivan suunnan ja uskaltaa pelottomasti lähteä sitä kohti. Asetan itselleni jatkuvasti tavoitteita ja haasteita, joita kohti kurkotella. Jos en tee niin, tunnen itseni mitättömäksi. 

Olen vasta 21 -vuotias, mutta koen jo tähän ikään mennessä oppineeni paljon elämästä, toisista ihmisistä, ja ennen kaikkea itsestäni. Ei ole pelkkä klisé sanoa: "kohtele toisia, kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan". Lause on oikeasti tärkeä itselleni, ja toivon, etten koskaan unohda sen merkitystä.

Kun joskus koittaa hetki, jolloin katselemme viimeistä kertaa tätä planeetan kantta, emme mieti oliko meillä meikki hyvin ja hiukset nätisti ensitreffeillämme. Emme mieti, kuinka paljon kadehdimme kun ystävämme osti uuden merkkilaukun. Emme mieti ketä vihasimme ja miksi vihasimme.

Pohdimme, saimmeko rakastaa tarpeeksi ja tuntea olevamme rakastettuja. Muistamme, kuinka hän piti kädestä aamuyöllä kun olit liian humalassa kävelemään. Mietimme niitä asioita, jotka saivat perhoset liitämään mahalaukuissamme ja olimmeko tarpeeksi usein lähellä niitä asioita. Olimmeko elossa, vai hengitimmekö vain.

Suljemme silmät, ja hymyilemme. 

Me ollaan okei

Me kaikki tiedämme ne päivät, jolloin oman peilikuvansa näkeminen ahdistaa. Se saa aikaan tunteen, joka pakottaa nostamaan lähimmän peiton, viltin tai vaatekappaleen pään ylitse ja sulkemaan kaikki aistit tiedottomiksi universumin tapahtumista. Kun sänky kutsuu luokseen vielä muutamaksi minuutiksi. Ehkä tunniksi. Puhelimen sammuta -valinta houkuttaa. Jokainen solu kuiskaa "Ei tänään."

Nämä päivät, tutummin nimitettynä huonot naamapäivät, huonot hiuspäivät, rumaläski -päivät, tai ihan vaan, no, huonot päivät, ovat itselleni tuttuja. On liikaa päiviä, jolloin ei vain jaksa, eikä kiinnosta. Mikään ei tunnu hyvältä, vaatteet eivät istu eikä suu hymyile. Jos hymyilee, näytän silti kamalalta. 

Voin hyvällä omallatunnolla väittää, eitteivät huonot päiväni johdu siitä, etten koe kelpaavani tämän näköisenä muille. En koe tarvetta miellyttää ketään, eikä se edes johtaisi mihinkään. En arvosta sitä, miksi tekisin niin? Huijatessasi kanssaolijoitasi, huijaat enemmin itseäsi ja loppupelissä keräät ajatuksistasi päälimmäisenä kysymyksen "Kuka oikeastaan olen?" Ajatus jää leijumaan elämän suurien mysteerien kategoriaan, sillä niimpä, et tiedä. Olet rakentanut itsesi toisten mielipiteistä ja arvoista. Asioista, joista luulet muiden pitävän. Totuus on, ettei heitä kiinosta. Ketään ei kiinnosta. 

Minulle on tärkeää viihtyä itsessäni ja olla onnellinen omassa kehossani. Olen oppinut, että on okei poiketa sosiaalisen yhteiskunnan asettamista kauneusvaatimuksista. On okei poiketa kaikista vaatimuksista. Niin kauan kun itse on onnellinen. Meistä muuttuu kauniita siinä pisteessä, kun ymmärrämme sen. Jos minulla on huono päivä omassa kehossani, se ei todennäköisesti johdu siitä, että ahdistuisin miettiessäni mitä kaupan kassatyttö ajattelee minusta, vaan siitä, ettei oloni syystä tai toisesta yksinkertaisesti tunnu hyvältä. Ajatus elämästä, jossa joka päivä näen itseni kauniina viehättää minua, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista - kaikki näemme joskus vääristyneen peilikuvan. Haluaisin elää maailmassa, jossa sanalle "ulkonäkökeskeisyys" ei ole keksitty merkitystä. 

Haluaisin nähdä itseni henkilön silmin, joka rakastaa minua.

Piirre, jota ihastelen eniten ihmisessä, on aitous. Arvostan aitoutta ja vilpittömyyttä. Anteeksipyytelemätön puhdas aitous, jonka aistii näköetäisyyden päähän. Kun tapaan ihmisen, joka ei yritä sanojen keinoin miellyttää minua, joka on kaikessa täydellisyydessään aito oma itsensä, virheineen ja puutteineenkin, sydämeni jättää lyönnin välistä. Aivoni haluavat muodostaa välittömän yhteyden.

Aitous tekee meistä kauniita. Ei se, mitä näemme, mitä koskemme.

Seuraavana aamuna, kun olo kehossani ei tunnu miellyttävältä, ei, en aijo piristyä vaihtamalla väkisin asennetta ajatellen "täytyy kiirehtiä, koska muut odottavat." Aijon pysähtyä hetkeksi ja miettiä, miksi elän, miksi olen täällä. Surullinen fakta on, että kaikki elämme täällä oikeasti itseämme varten. On eri asia olla itsekeskeinen, kuin rehellinen itselleen ja omalle arvomaailmalleen. Kukaan muu ei voi koskaan täysin tietää miltä minusta tuntuu, kukaan ei näe viikonpäiviä samoissa väreissä, kukaan ei maista lempiruokaani samoin kuin minä. Kun lauseet jäävät pyörimään kehää päässäni, kukaan muu ei voi ikinä tietää, mitä oikeasti olisin halunnut sanoa. Olemme yksin. Niin yksin, että sen toteaminen pelottaa.

Huonot aamut ovat valitettava osa elämää. En voi pakottaa itseäni hyväksymään ulkonäköäni aamuina, jolloin en jaksa kiinnostua aiheesta. Elämääni kuuluvat myös aamut, jolloin tunnun loistavani ja sädehtiväni, luovani kirkasta positiivisuuden kehää ympärilleni. Joten mitä sitten.

Aitous tuntuu kurkottamiselta liian syvälle. Hipaisu, ja pintajännite hajoaa. Sisältö kivikovan haarniskan alta kurkistaa päivänvaloon. Olemme haavoittuvaisempia kuin koskaan. Aitous pelottaa. 

Uskon, että pelkäämme eniten vastareaktioita. Mitä jos minusta ei pidetä? Mitä jos saan vastaukseksi arvioivia tuijotuksia, kylmiä naurahduksia, klassisia silmienpyörittelyjä? Vastaukseksi voin todeta, että jos näin käy, ne ihmiset eivät ole arvoisiasi. Oikeasti. 

Voin pohtia ulkonäköäni tuntikaupalla. Ostaisinko uudet kengät, ottaisinko käsivarteen uuden tatuoinnin. Voin tutkia itseäni loputtomiin asti, tehdä sitä niin paljon kuin ikinä haluan ja jaksan. 

Se on siihen asti okei, kun teen sitä vain ja ainoastaan itseni vuoksi.

Yksin ilman yksinäisyyttä

Hetkessä olin vapaa, ilman tuomiota, arvostelevia katseita tai tunnetta riittämättömyydestä. Tunsin voivani elää ikuisesti ja kuuluvani vihdoin jonnekkin. Ehkä kaikella olisikin jokin tarkoitus? Tunsin saavani olla, ajatella ja sanoa mitä ikinä vain koskaan haluaisin. Pääni nousi ylös pinnan alta, painavat kahleet ja tiilet sydämeltäni saivat siivet. Olin niin kevyt, että voisin lentää niin korkealle kuin ikinä haluaisin. Euforiaa, onnea, iloa. Vihdoin. Mikään ei tekisi minua koskaan onnellisemmaksi. Tämä on oma maailmani ja pakopaikkani kaikesta, mikä saa oloni epämukavaksi. Musiikin avulla rakennan oman henkilökohtaisen planeettani, jonne en halua tai tarvitse ketään muuta.

Tämä on minun tapani hengittää.
Tämä on minun tapani tuntea vapautta.
Tämä on minun tapani olla, mitä olen.

Olen yksin, mutten peloissani. Kuin olisi yksin ilman tunnetta yksinäisyydestä.