Olen viime aikoina elänyt todella rankkoja aikoja itseni kanssa. Lievästi sanottuna. Minulla on ollut todella paljon aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni. Toisinaan ajattelen sitä lahjana luovuudelleni, toisinaan taas juuri se on se asetelma, jolloin ihminen kääntyy itse itseään vastaan. Tai jos on jo kääntänyt selän itselleen, ei halua laskea aseitaan, vaan kävelee yhä lähemmäs tulilinjaa. Ei tajua kääntyä ja kävellä pois päin, koska tässä mä nyt vaan olen, ja kohtaan henkilön, joka mua kohti osoittaa kanuunallaan. Itseni.
Ajan kuluessa olen siis ehtinyt aivojeni oikeanpuoleisessa lohkossa pyörittää milloin mitäkin ajatusta. Istuessani tänään oman linnakkeeni, 25 -neliöisen yksiöni ikkunan ääressä, tutkiessani märkää katua ja maisemaa, joka avaa minulle näkymän niin kerrostalojen katolle, kuin satamaankin, annoin ajatusteni vaeltaa hetken lapsissa. Huomaan ajattelevani kiusaamista, sen käsittelyä, seurauksia, ja mitä kaikkea on pielessä. Paljon, paljon menee huomaamatta vikaan. Jatkuvasti.
Käsittelemme yhteiskunnassamme useasti ties mitä ongelmaa milloinkin täysin väärästä suunnasta. On helpompaa lähteä korjaamaan seurauksia, lakaista niitä maton alle, kun paneutua syihin ja asioiden oikeisiin juuriin - se vaatii huomattavasti enemmän panostusta aivokapasiteeteiltamme. Aloitamme juoksemisen kohti maalia väärältä puolelta pelikenttää, kohdistamme aikamme, energiamme ja resurssimme tiedostamattamme nurjalle puolelle. Oikein ilmaistuna ehkä juuri sinne nimenomaiselle, näkyvälle puolelle. Puolelle, jonka kautta asia muille välittyy. Jäävuoren painavin ja suurin osa jää meren pinnan alapuolelle. Mitä emme näe, ei ole olemassa. Eikö?
Kuten missä tahansa ongelmien risteymässä, tärkeintä olisi kaivautua koko dilemman juurille. Mikä on se jyvä, josta kaikki lähtee kasvamaan? Mistä se tulee, mitä sen sisässä on? Mikä saa sen pienen jyvän hakemaan itselleen hyvää oloa, toisen alistamisella, toisen hyvän olon ja elämän kustannuksella?
Tiedän, että koulujen ja muiden isojen ja vaikutusvaltaisten tahojen järjestämillä kiusauksen vastaisilla kampanjoilla on pelkästään hyvä, aito ja vilpitön tarkoitus onnistua. Ja ehkä ne joskus onnistuvatkin. Mutta oikeasti, kuinka moni lapsi ja teini-ikäinen, itsensä ja omien ongelmiensa kanssaan painiva nuori oikeasti nostaa arvojärjestyksensä kärkeen nämä toimenpiteet ja ohjelmat, jotka hurraavat, kuinka väärin on kiusata. Kuinka meillä kaikilla tulisi olla kivaa yhdessä. Koetamme sammuttaa seurausten liekkejä. Liekkejä, jotka ovat jo jättäneet alleen mustan tuhkan ja roihuavat nälkäisinä kohti uutta poltettavaa.
En väitä, etteikö kiusaamisen vastaisilla ohjelmilla olisi joitakin, alitajuntaisestikin vaikuttavia ominaisuuksia, mutta tiedän, etteivät ne ole asioita, jotka iskevät epävarmoihin nuoriin. Jotka he kokevat omissa ainutkertaisissa elämissään tärkeiksi.
Usein - kuten monessa muussakin asiassa - kaikki lähtee liikkeelle yhdestä. Tarvitaan yksi paha ajatus, johon saada liittymään useat, hiljaiset kanssaeläjät. Jos et ole itse vahva, sinusta muuttuu vahva liittyessäsi vahvan persoonan joukkoihin, eikö? Todellisuudessa se on heikko, joka istuu kun kaikki muutkin istuvat. Eikä heikkoudessa ole mitään väärää, tämä vaan on järjestys, jolla yhteiskuntamme pyörii. Tarvitaan lisää ihmisiä, jotka eivät pelkää seisoa yksin.
Kiusaaja otetaan puhutteluihin. "Miksi teet näin? Tästä rangaistaan." Kiusaaja on potilas, jota täytyy auttaa. Hän on todella pihalla itsensä ja arvojensa kanssa. Häntä todennäköisesti on alistettu kotonaan tai lähipiirissään, hän ei ole saanut haluamaansa rakkautta ja läheisyyttä osakseen. Hän haluaa kokea olevansa parempi ja voimakkaampi - edes jossain ympäristössä. Mikäpä olisi parempi ympäristö tälle kuin koulu, jossa ympäriltään saattaa löytää helppoja maalitauluja, joille ampua nuoliaan? Nostetta omalle huonolle ololle. Hänellä ei ole tarpeeksi itseluottamusta ymmärtää, että hän oikeasti on yhtä hyvä, kuin kaikki muutkin. Hän painaa muita ikätovereitaan alemmas, jotta saisi itse kokea voiman, jonka avulla hän saattaa tuntea itsensä paremmaksi. Tapa on äärimmäisen kieroutunut ja ruma.
Kiusaajan persoona ja tarina on se ongelma, joka käynnistää tämän domino -palikka -efektin. Hän on reppana, joka ei tiedä muuta keinoa löytää paikkaansa pallon pinnalla. Joka etsii heikoimmat verkkoonsa, ja solmii verkon kiinni - kutsuen muutkin parsimaan sen suuta tiukemmalle. Kaiken lisäksi kiusaaja ei ehkä ole tietoisena ottanut tätä syntiä omakseen - joku toinen, yleensä vanhempi henkilö, on siirtänyt sen vuorostaan hänelle. Jatkuva noidankehä on valmis.
Äärettömän monen vilpittömän, kiltin ja lahjakkaan elämä muuttuu sillä sekunnilla, kun kiusaaja siirtää olonsa toisiin. Elämä muuttuu hautaan saakka. Kiusaajat muokkaavat, ehkä tietämättään, sillä empatiakyky on vajavainen, toisten mieliä ja siirtävät surkeimmalla ja raukkamaisimmalla tavalla oman pahan olonsa toisen hartioille - monin miljoonin kertaisena.
Kysymys kuuluukin, muuttuiko kiusaajan oma elämä tästä paremmaksi? Pääsiköhän teollaan pyrkimykseensä? Ei. Ei, ei ja ei.
Ratkaisu kiusaamiseen ei tule koskaan olemaan; "Rakastakaa toisianne ja lopettakaa kiusaaminen" -tyyliset mantrat, joita hyväntahtoisesti levitetään ja hoetaan korvillemme. Ratkaisu jokaiseen ongelmaan, kiusaamiseenkin, löytyy sen juurilta. On autettava kiusaajaa, hänen mielensä ja ajatusmaailmansa on pahasti vinossa, hän tarvitsee apua. Hänelle on etsittävä oikea lääke ongelmaan.
Kiusattu on aina se joka kärsii, vaikka hän on terve ja tietoinen elämästä ja ympäristöstään. Hän saattaa joutua vaihtamaan kouluaan useastikin traumojensa vuoksi.
Tässäkin kohtaa asetelma on aivan väärinpäin.
Kiusaaja on se, joka tarvitsee hetken eristyksen ympäristöstään ja muista kanssaeläjistään.
Hän on se paha siemen, joka täytyy parantaa.
